Miten menee?

Tää päivä on ollut ihan suhteellisen hyvä.

Ainut vain, että epätoivo kytää jälleen tuolla sisässäni, se odottaa mahdollisuutta

päästä ulos. Jotta voisin jälleen viiltää.

Mitä syvemmälle, sitä parempi.

Verta, verta. Tahdon vain sen pahan veren ulos.

Jos se auttais ees vähän.

Mutta ei, en voi tehdä niin.
En voi pettää lupaustani. Taas.
En kestä enään mun perhettä.
En kestä itseäni.
Mitä helvettiä oon tehnyt,
että ansaitsen tän kaiken...

Mun tekis mieli lopettaa tää kaikki.
Käpertyä syliin, jäädä siihen itkemään.
Kun itkut ois itketty, kävelisin tyynesti ja onnellisena
läheiselle sillalle jonka alla kulkee juna.
Hyppäisin alas, ja juna viimeistelisi kuolemani.
Jos en ois onnistunu hypätessä,
juna huolehtis etten jäis nauriiksi.

Kerran täällä eletään, eiks vaan?
Ehkä elämää ei oo vaan tarkotettu kaikille.
Jättäisin viestin niille, ketkä sen ansaitsisi.
Pyytäisin anteeksi heikkouttani.
He ansaitsisivat kuulla totuuden,
karun ehkä. Mutta totuus se on kuitenkin.

Mulle ei enään riitä viiltäminen.
Olen siihen niin turtunut, väsynyt taistelemaan.
Kuitenkin mua pelottaa, entä jos häviän tän taistelun elämästä ja kuolemasta?
Toisaalta kuolema voisi kyllä olla parempi vaihtoehto.
Kun on luuseri ja pelkuri jo eläessään,
ei enään haittaa kulkea samaa rataa myös kohti kuolemaa.

Pelottaa huominen, oon saanut tänään liian monta ahdistuskohtausta,
liian monta minuuttia ahdistuneena.
En usko enään itsekään että mut saatais kuntoon.
Se ei vain oo mahdollista.
No huominen psykonkäynti saa ehkä olon paremmaksi.
Tai sitten ei...