Vahvempi minä?

Ketä sattuu ja kuinka paljon, 

siitä kysymys enään tässä kain on.

Kun on saavuttu siihen pisteeseen,

ettei mikään ole varmaa.

~ Apulanta, koneeseen kadonnut

Mun kanssa on tavallaan vapaa.

Vaikka kulkis jonkun muun kanssa, ei ole huolta.

Ymmärrän sen. Tarvitsen vain aikaa, aikaa ymmärtää kaikki.

Mun luolta voi lähtee, hah. Ei hätää, muistan kaikki, ketkä lähtee.

En aio lukita ketään luokseni, heillä kun on kuitenkin parempi olla toisin.

Vapaana, ilman turhaa tuskaa.

Yksikään valunut kyynel ei ole ollut turha,

olen koonnut ne kaikki sisimpääni.

Oma ja muiden tuska,

siitä on sisuksieni valtameri tehty.

Ja se valtameri haluaa nyt hukuttaa minut.

En ymmärrä, miksi aina pitäisi mennä kokonaan.

Onks kaikkien mentävä aina kokonaan?

Eikö mulle vois suoda edes palaa kerrallaan,

että saisin jonkun syyn pitää kiinni tästä...

Masennus nostaa päätään

Mieleni on vajonnut taas alemmas, möröt johdattavat minun elämääni, en enään jaksa. 

Antadun viimein niiden huomaan, pimeään ja syvään. 

Mutta samalla niin turvalliseen.

Masennukseni nostaa jälleen päätänsä, ilman että sille olen antanut lupaa. Se vaan tapahtuu, ihan niinkuin aina. 

Ajatukset piinaavat ja käskevät tehdä älyttömyyksiä. Aatukseni käskevät murhata äidin, näen sen sieluni silmin. 

Olen ruma, läski eikä minusta ole mihinkään. Olen tomppeli ja inhottava ihminen. Ei elämisessä oo mitään järkeä.

En merkitse muille mitään, olen vain ja koetan selvitä elossa tätä elämää.

YKSIN.

Ei tähän ole mitään syytä, töpeksin yhtä paljon, kuin muutkin ihmiset.

Jostain syystä vain minä itse kohotan sitä mitä väärää oon tehnyt, ja uskon että se on mullistavaa.

Että oon typerä idiootti kun tommosen virheen oon mennyt tekemään. 

En ole ajannut kolaria, en ole suoranaisesti tappanut ihmistä.

Mutta silti.

Haluan linnoittautua kotiin, pimeään huoneeseen. En halua nähdä ketään, haluan vain olla yksin ja itkeä.

En tunnu tarpeeksi arvokkaalta edes siihen, että voisin ystäviäni nähdä. 

Tää tunne ei johdu kenestäkään muusta, mää vaan satun olemaan se paskakikkare muiden elämässä.

En usko että tää ajatus tulee ikinä katoamaan. Vaikka parantuisinkin.
Esitän vain voivani hyvin.

Rakkaus, siinäkö vastaus

Hei. Tämä on ensimmäinen masennusaiheinen blogi, jota pidän. 

Kerron nyt alkuun hieman itsestäni. Olen 16-vuotias juuri lukion ensimmäisen luokan aloittanut tyttö.

 Taustallani on masennusta havaittavissa jo ihan ala-asteelta lähtien. Olen sairastanut anoreksiaa.

Masennus, no se vain vie mua kokoajan syvemmille vesille. Terapiaa on kokeiltu, kaikkea on kokeiltu.

Lopetin terapian (toisin sanoen siis vain lintsasin kaikki käynnit). 

Olen rahavaikeuksissa, ja en enään pärjää ilman tupakkaa. 

Välillä on hyvä vetää myös kunnon kännit, saa hetkeksi kaiken paskan katoamaan.

Mä murrun, joka kerta aina vaan pienemmäksi ja pienemmäksi muruksi. 

Mua vituttaa, miten peilin edessä aina murrun, ku mietin sitä tyttöö mikä must on tullu.

En näe itselleni minkäänlaista tulevaisuutta, olen tähän asti ollut vain sarja epäonnistumisia.

Minä olen epäonnistunut.

Onhan mulla perhe, pari koiraa ja ystäviä. Ainut kuitenkin joka mut saa jatkaan,
nouseen aamulla sängystä, on mun poikaystävä. 
Mulla pitäisi olla kaikki hyvin, mutta miksi helvetissä ei ole?
Pelkään ettei V enään tykkää musta, ei rakasta mua enään.
Mitä helvettiä teen, jos näin käy?

Kerrot, että välität. Että olen kaunis ja ihana.
Tahdon luottaa sinuun, tahdon vihdoinkin uskoa sinuun. Mutta ei, en pysty.
Pelottaa tämä hatara turvallisuudentunne, ei tää voi olla totta. 
Pelottaa, että alan luottamaan sinuun.
Pelkään satuttavani vielä sinuakin, kaiken muun paskan lisäksi.
Jostain syystä kuitenkin pelkään, että sinä satuttaisit minua.
Typerää eikö vain? Tai sitten ei...

Minulle sanotaan "älä masennu, elä hetkessä". Kuitenkaan en saa olla se,
kuka oikeasti olen, vaan minun täytyy esittää. Ei se tee ihmistä onnelliseksi, 
esittäminen ei palvele ketään, kaikista vähiten kuitenkin minua itseäni.

Tapasin pojan, saman ikäisen kun minä itse. En tiedä, mitä minun pitäisi ajatella.
En halua tuottaa kenellekkään tuskaa, kaikista vähiten kuitenkin ihmiselle, jota rakastan.

Oma ristiriitaisuuteni repii minut osiin. 
Leikkaavat auki minua, osaa yhtä kerrallaan.
Joka hetki, kun köllöttelen vierelläsi sängyllä, mietin että minun pitäsi lopettaa tämä. 
"Et ansaitse tätä" kaikuu ontossa päässäni. Uskon siihen melkein itsekin.

Onko muilla edes samantyyppisiä ajatuksia?
 Vai olenko yksin tämänkin paskan kanssa?
Hän titeää kyllä ongelmistani, esittämisestä, viiltelystä.
Jostain syystä kuitenkin löydän sinut aina uudelleen ja uudelleen viereltäni.
Vaikka luulisin sinun menevän pois, olet kuitenkin siinä.

Yleensä minä ole se, joka on kaikkien tukena.
Nyt sinä kuitenkin sanot, että saan rikki. 
Eikä minun tarvitse enään esittää.