Taas on paljon tapahtunut.
Outo olo, jonka syykin löytyi jo.
Kuinka ihminen voi olla samaan aikaan liian samanlainen,
mutta myös liian erilainen?
Haluaisin nyt vain sen yhden syliin,
mutta hän ei enään ole osana minun elämääni.
Ehkä, jos osaisin puhua, olisi tältä tilanteelta vältytty.
Ehkä, jos olisin erilainen, olisin se oikea.
Tässä tapauksessa en kuitenkaan ole.
Ja se on ihan okei.
Mun oma, henkilökohtainen demoni on, etten riitä.
Eikä se ole turha pelko. Tänä aamuna viimeksi se on huomattu.
Hah, elämä ei aina mene ninkun haaveilee.
Mun taivas olis se, että joku olis mun vierellä aina.
Vaikka mulla ois paska päivä, taikka vaikka menkat,
tai käyttäytyisin miten idioottimaisesti tahansa,
se olis siinä vierellä. Kestäis mun kiekumisen ja pelleilyn.
Ja random tanssimiset ja itkupuuskat.
Pitäs vaan sylissä, ja hyssyttelis.
Tekis mulle ruokaa, koska oon aivan paska kokkaan.
Että oltais sopivasti samanlaisia, sopivasti erilaisia.
Et toiselle vois oikeestikertoo, miltä tuntuu.
Ettei tarvis enään piilotella omaa itteensä.
Joka huolehtis, kun oon ottanut sen yhden shotin liikaa,
ja makaan vessan lattialla abaut ilman vaatteita oksentamas,
soittas iskän hakemaan, pelastais mun puhelimen, jos meinaisin sen tiputtaa.
En halua rahaa, enkä rikkauksia. Toivon levyä suklaata ja tölkkiä mäfää aina välillä.
Sängyllä makoilua, ja netflixin katsomista.
Ilman kiirettä mihkään.
Että toinen tukis mua mun hulluissa ideoissa,
ja auttais keksimään jotain uutta tilalle, jos edellinen idea epäonnistuu.
Okei, alkaa tuntumaan, ettei tommosia ihmisiä oo olemassa.
Vaikka mää oon yleensä se huonommin voiva osapuoli,
toimin toiselle terapeuttina. Ja oon aivan hiljaa kaikesta tästä.
Aina kun pikkaisenkin asioita sanoo, se hajottaa sen toisen.
Ja se toinen lähtee lätkimään.
Katotaan nyt vaikka äitiä ja iskää.
Ne on ollut yhdessä 18 vuotta.
Ja nyt iskä löysi ns sielunkumppanin, ja ottaa eron.
Ja lähtee lätkimään, ilman että pitää niitä lupauksiaan.
Äiti heitti mut yksi päivä töihin.
Motkotti ensin perus mun vikoja,
kunnes se sano et tiänks jotai niist iskän näkemist henkiolennoist.
Ja koska äiti on uskovainen, pelkää hän isän sekoittuneen johkin
demoneihin, sillä iskä on alkanut käyttäytymään kuin riivattu.
Yksi yö äiti pyysi isosiskoa soittamaan iskälle, koska se oli ihan sekasin.
Toisena yönä taas äiti heräs, kun iskä meni ottaan asetta.
Iskä olis tappanu ittensä, jos äiti ei ois menny väliin.
Mihin vittuun mun pitäs uskoo?
En henkilökohtaisesti usko mihinkään tuollaiseen,
mutta on pari kertaa nähny tavallaan enneunen.
Isopapan kuolemasta, miten hän kuoli yms.
Suvussa on kyllä ollu tommosta ns ennustajatyypiä useampikin.
Kaikista pahinta on se, että oon nähny unen, jossa iskä tappaa ittensä.
Viimeyön unen jälkeen en epäile yhtään, etteikö se vois tapahtua.
Niin monta kertaa mun vaistot on ollu oikeassa tai jotain...
Kerran näin unta, että yks jäi junan alle.
Menin sitten estämään sen junan alle jäämis suunnitelmat,
koska tajusin että kaikki ei oo kunnossa.
Tää oli kyl aika vitun sekava kirjotus,
yhtä samaa sekasortoa, mitä koko ämmä on.
Oispa elämä helppoo, ja oispa joku jonka sylii käpertyy
ja puhuu koko yö syvällisii.
Eikä se ole turha pelko. Tänä aamuna viimeksi se on huomattu.
Hah, elämä ei aina mene ninkun haaveilee.
Mun taivas olis se, että joku olis mun vierellä aina.
Vaikka mulla ois paska päivä, taikka vaikka menkat,
tai käyttäytyisin miten idioottimaisesti tahansa,
se olis siinä vierellä. Kestäis mun kiekumisen ja pelleilyn.
Ja random tanssimiset ja itkupuuskat.
Pitäs vaan sylissä, ja hyssyttelis.
Tekis mulle ruokaa, koska oon aivan paska kokkaan.
Että oltais sopivasti samanlaisia, sopivasti erilaisia.
Et toiselle vois oikeestikertoo, miltä tuntuu.
Ettei tarvis enään piilotella omaa itteensä.
Joka huolehtis, kun oon ottanut sen yhden shotin liikaa,
ja makaan vessan lattialla abaut ilman vaatteita oksentamas,
soittas iskän hakemaan, pelastais mun puhelimen, jos meinaisin sen tiputtaa.
En halua rahaa, enkä rikkauksia. Toivon levyä suklaata ja tölkkiä mäfää aina välillä.
Sängyllä makoilua, ja netflixin katsomista.
Ilman kiirettä mihkään.
Että toinen tukis mua mun hulluissa ideoissa,
ja auttais keksimään jotain uutta tilalle, jos edellinen idea epäonnistuu.
Okei, alkaa tuntumaan, ettei tommosia ihmisiä oo olemassa.
Vaikka mää oon yleensä se huonommin voiva osapuoli,
toimin toiselle terapeuttina. Ja oon aivan hiljaa kaikesta tästä.
Aina kun pikkaisenkin asioita sanoo, se hajottaa sen toisen.
Ja se toinen lähtee lätkimään.
Katotaan nyt vaikka äitiä ja iskää.
Ne on ollut yhdessä 18 vuotta.
Ja nyt iskä löysi ns sielunkumppanin, ja ottaa eron.
Ja lähtee lätkimään, ilman että pitää niitä lupauksiaan.
Äiti heitti mut yksi päivä töihin.
Motkotti ensin perus mun vikoja,
kunnes se sano et tiänks jotai niist iskän näkemist henkiolennoist.
Ja koska äiti on uskovainen, pelkää hän isän sekoittuneen johkin
demoneihin, sillä iskä on alkanut käyttäytymään kuin riivattu.
Yksi yö äiti pyysi isosiskoa soittamaan iskälle, koska se oli ihan sekasin.
Toisena yönä taas äiti heräs, kun iskä meni ottaan asetta.
Iskä olis tappanu ittensä, jos äiti ei ois menny väliin.
Mihin vittuun mun pitäs uskoo?
En henkilökohtaisesti usko mihinkään tuollaiseen,
mutta on pari kertaa nähny tavallaan enneunen.
Isopapan kuolemasta, miten hän kuoli yms.
Suvussa on kyllä ollu tommosta ns ennustajatyypiä useampikin.
Kaikista pahinta on se, että oon nähny unen, jossa iskä tappaa ittensä.
Viimeyön unen jälkeen en epäile yhtään, etteikö se vois tapahtua.
Niin monta kertaa mun vaistot on ollu oikeassa tai jotain...
Kerran näin unta, että yks jäi junan alle.
Menin sitten estämään sen junan alle jäämis suunnitelmat,
koska tajusin että kaikki ei oo kunnossa.
Tää oli kyl aika vitun sekava kirjotus,
yhtä samaa sekasortoa, mitä koko ämmä on.
Oispa elämä helppoo, ja oispa joku jonka sylii käpertyy
ja puhuu koko yö syvällisii.
