Kooma

Tää blogi kuolee vähitellen, tiedän.
On ollut pitkään liian hiljaista, tiedän.

Kuitenkin, lähes kuukauden pituisen tauon jälkeen olen täällä.

Vastoin odotuksiani olen yhä edelleen hengissä. Kaikki menee vain kokoajan huonommaksi,

mutta nykyään annan olla. Oikeastaan nautin tästä paskasta. On hupia nauraa tälle kaikelle,

haistattaa aivan suoraan vitut kaikille kusipäille.

Mitä olen tehnyt viimeisen kuukauden?(maannu koko ajan sängyssä, perse homeessa)

 No olen saanut aika paljon aikaa miettiä asioita.

Asioita, mitä haluan ja mitä kaikki tämä on. Mitä minulta halutaa, ja ennen kaikkea mitä minä haluan.

Ennen kaikkea olen yrittänyt saada selkoa, että missä nyt mennään. Kuten varmaan voitte kuvitella,

moni asia on muuttunut tässä kuluneen syksyn aikana. Äiti ja isä eroavat, isä lähtee tässä lähipäivinä. 

Kotona on kauheat eroriidat, ja taistelut mitä nyt tapahtuu. Mun piti saada muuttaa iskän kanssa pois täältä,

mutta olen kuin loinen, turha asia jolle ei ole tilaa. En vain yksinkertaisesti mahdu mukaan.

Lisäksi äiti yrittää pakottaa minua tapaamaan psykologia, mutta en halua. 

Miksi turhaan mennä vihreän sävyiseen tuoliin istumaan, uteliaan silmäparin eteen,

jos ei vain ole antaa vastauksia kysymyksiin joita kysytään.

On kovin turhauttavaa istua siinä puoli tuntia, pala kurkussa.

Hah, maanantai aamuna heräsin siihen että koirat haukkuivat.

Kello oli 9:30. Olin kipeä, ja halusin vain maata sängyssä.

Kuitenkin iskä tuli mun huoneeseen ja totesi, että sossut on täällä.

Jaajuu, selvän teki. Ne sitten kyseli kaikkee turhaa, enkä vastannut juuta enkä jaata.

Tänään kävin tekemässä eropaperit lukioon, siirryn ammattikouluun. Autoalalle.

Koko suku on sanonut, että se ei ole minun ala. Ja että se on miesten ala.

Ja että en kelpaa sinne, enkä sovi. Jaajuu, selvä.

Autoala on ainut hyvä asia tällä hetkellä tässä elämässä.

Se on tuonut mun elämään monia mukavia ihmisiä.

Ihmisiä, jotka on valmiita tekeen mun eteen uhrauksia,

ja joita oikeasti kiinnostaa minun elämä- olen kiitollinen heistä.

Myöskin meidän perheen tilanne on levinnyt koko kylälle.

Kaikki tietävät tästä tilanteesta, että iskä lähtee.

Se tuli koulullakin vastaan. Vitunvittu voisko ihmiset lakata juoruamasta?

Kaikista paras kuitenki on, että eräs ihminen on ilmeisesti kateellinen mun elämälle.

Hah, MUN elämälle?! Ei kannata, oon vaan onnistunut pitään ulkokuoren moitteettomana.

Sitähän se on, ei ole väliä mitä oikeasti on. Väliä on vain sillä, mitä esittää.

Mä en jaksa surkutella elämääni, se ei tee tästä parempaa.

Enkä jaksa valittaa kellekkään, kukaan ei kuitenkaan ymmärrä.

Kenenkään ei tarvitse toimia minään ammattiauttajana, 

kun ei välttämättä osaa omiakaan ongelmiaan selvittää.

Pyysin joululahjaksi puhelinta yhteiseksi äitiltä, iskältä, mummulta ja papalta.

Mutta en saa, koska sukumme on hieman köyhä. Joululahja saa kuulemma maksaa max. 100e.

En kain pyydä sitten mitään, koska 100e ei saa sellaista puhelinta kuin haluaisin.

Vois vaan pyytää tupakkia ja kaljaa joululahjaksi. 

Vein mun skopankin kaverin käyttöön, se lupas maalaa sen katteet kun kaaduin ja 

kattoo sen muutenkin kuntoon. No pitää hommata sille jostain siitä vähän palkkaa. 

J on sen ansainnut.