Pelot toteutuu...

Kun sinä kuulit minun kuolleen, et kyennyt edes itkemään.

Se oli aivan liin suuri shokki sinulle.

Se että joku niin vahva kuin minä, voisi lähteä.

Noin vain.

Toivot että olisit tehnyt asiat toisin.

Toivot että olisit voinut antaa minulle paremman elämän.

Totuus on kuitenkin toinen.

Tämän parempaa elämää en olisi voinut saada.

Jos sinulla olisi ollut vähänkin rohkeutta ja voimaa...

Ehkä silloin olisit voinut luottaa minuun.

Jakaa voimasi minun kanssani.

Toivot, että olisit ehtinyt aiemmin paikalle,

paikalle jossa minä lähdin.

Sinulla on vielä aikaa jäljellä.

Mutta et tiedä haluatko sitä enään.

Äiti auta...

Se vaatii varmasti paljon rohkeutta,

että vihdoin pystyt kertomaan muille.

Kertomaan, millainen nainen oikein olin.

Demoni...

Sanoit, ettet pystyisi olemaan hautajaisissani.

Takana, hiljaa kyyneliä niellen,

mutta tulit kuitenkin.

Olit paikalla.

Läheiset, pappa, isä, ehkä velikin.

He kantavat arkkuani kohti viimeistä leposijaa.

Nämä miehet tekevät sen,

 vaikka tuskin näkevät eteensä.

Kyyneleet ovat sumentaneet heidän silmänsä.

Hämmästelen.

Kukaan ei lopullisesti murtunut,

kun hiljainen saatue kulkee kohti hautapaikkaani.

Kipu ei tule loppumaan,

tunnette sen vielä pitkän aikaa.

Kertokaa kaikille, 

kertokaa mitä on tapahtunut.

Älkää enään ikinä antako kenenkään vajota.

Älkää antako kenenkään vajota näin syvälle,

niin syvälle kuin minä vajosin.

Kertokaa ystävillenne

"Minä olen tässä sinua varten".

Muistakaa niitä, jotka apua tarvitsevat.

Ettei kukaan enään koskaan vajoaisi maahan,

yhtä syvälle kuin minä.

Mutta jos niin kuitenkin käy,

tehkää kaikkenne auttaaksenne heitä.

Jos joku minun ystävistäni joutuisi samaan tilanteeseen,

niin luvatkaa minulle yksi asia.

Nimittäin, että teehditte ajoissa.

Sille paikalle, missä hän suunnittelee lähtöään.

Teillä on aikaa ehtiä sinne, missä minä olen nyt.

Kuitenkin, jos ette ehdi, en syytä teitä.

Loppujen lopuksi,

jollain ihmeellisellä tavalla,

kaikki päättyy loppujen lopuksi hyvin.

Ainut asia, 

mitä ikinä uskalsin toivoa...

Se olit sinä, niin juuri.

Kuulit oikein.

Sinä.

Nyt vain toivon, että olet onnellinen.

Vaikka minä en kuuluisikaan siihen onneen.

Sinulle on tulevaisuus, joka on upea.

Olen aivan vierelläsi, koko lopun elämääsi.

Hyvästi rakas, emme enään koskaan tule olemaan yhdessä.

En enään koskaan saa suudella huuliasi,

haistaa makeaa tuoksuasi.

Kuitenkin, olen onnellinen.

Sinä saat uuden mahdollisuuden,

minä menetän sen ainoan.

Niin se vain menee, kultapieni.

Piina

Tunnen sen syvän,synkän ja ahdistavan tunteen.

Se yrittää taas ottaa minust vallan.

Kuinka kauan jaksan juosta karkuun?

Eikö kaikki jo riittäisi?

En jaksa enään...

Saapuu ilta ja piinaava yö.

"Yöt on pahimpia", olen kuullut sanottavan.

Uskoin ennen itsekin tämän olevan totta.

Kuitenkin lopulta huomasin, 

että yöt ovat oikeastaan ystäviä.

Kertoessani muille tätä,

saan kuulla moitetta siitä, 

kuinka yöisin pitäisi nukkua.

Ja kuinka ihmisen pitäisi pärjätä yksin.

Minä en kuitenkaan pärjää.

Kaikki on kadonnutta,

 mutta silti vielä jokin pitää minua tässä elämässä kiinni.

Silloin kun tämän on tajunnut, yöt ovat ystäviä.

Yö, jonka odottavaan syliin kapuan.

Yö, joka ottaa kurjan lapsen siipiensä alle.

Suojatikseen.

Se syli on pimeä, ahdas ja tunkkainen.

Siellä on jopa hieman ahdistavaa.
Pimeydessä kuiskailevat tuhannet valitukset.
Hämmästyn, kun tunnistan yhden äänen olevan minun omani.

Ja sinne jään, yksinäiseen syliin valittaen 

monien muiden sielujen kanssa.
Niin on parasta.
Armeliainta.
Rakasta minua,
ole kiltti...
Anna minulle anteeksi...

Viha

MITEN VIHA YLLÄTTÄÄ?

Miten itseään voi alkaa vihata niin paljon,

että ainoat pakokeinot ovat

uudestaan ja uudestaan aukeavat haavat?

Miten maailmaa voi alkaa vihaamaan niin paljon,

että haluaa vain siitä pois?

Ikävä

On vain ikävä sinua,
ikuisesti, niin kauan kun olet kaukana,
saavuttamattomissa.
Ja siellä tulet olemaan luultavasti aina,
enkä koskaan enän saa sinua takaisin... </3
Rakastan vain sinua.

Yksi hali voi pelastaa hengen...

Kaikki on sanottu,

toivo on kadonnut.

Kun ei ihmiset ymmärtää voi,

et sisin on se tärkein.

Et ainut millä on mitään väliä

on se mitä ihminen on sisältä.

Öisin mun on turvallista olla.
Silloin on hyvä olla hereillä.
Päivät taas ovat kovia ja vaativia-
sillon tekisi mieli vain kadota sinne peiton alle.

Tälläiset tilanteet pistää miettimään,
että olisko mun kuitenkin helpompi olla yksin?
Ettei olisi kavereita, perhettä tai ketään ympärillä.
Kukaan ei katsoisi kieroon, jos jääkaapissa on pelkkää mikropitsaa
tai menen "väärään" aikaan nukkumaan.
Saisi olla ihan yksin,
tehdä mitä vain milloin vain haluaa.
Tai olla tekemättä mitään.



En voi sanoa että omat ongelmani yltäisivät mitenkään muiden tasolle.
Vaikka eipä toisaalta parane kauheasti muiden ongelmia vertailla omiinsa.
Pidän kuitenkin omat ongelmani omina pikku "aarteinani".
Ei kenenkään tarvitse kuunnella.
Riittää, kun ne saa vain kirjoittaa tänne ylös.


Voisihan se olla yksinäistä ilman kavereita,
mutta onko sekään hyväksi,
että satuttaa toisia kertomalla tästä.
Psykollakin vain vähättelen tätä, mutta silti
lisää käyntejä määrätään.
Mitäköhän olisi,
jos kertoisin oikeasti aivan kaiken.

Viimeyö oli taas aivan painajaismainen.
Vielä kuitenkin hengissä...
Epäusko iski siinä vaiheessa jo... mitä teen täällä?
Vieläkin?
Epätoivo ja itku tärisyttivät kehoani,
yritin saada itkun loppumaan.
Käperryin pieneksi palloksi sängylle,
aivan seinän viereen, hakien siitä lohtua.
Kaikki nukkuivat, olihan kello jo yksi yöllä.
Kuuntelin paljon "pimeää musiikkia",
toivoen että edes joku olis tullu lohduttamaan.
Silittämään, pitämään sylissä.
Kertomassa, ettei ole hätää.

No ainakaan en viiltänyt...
Ei tosin ollutkaan mitään millä viiltää.
Enkä toisaalta pystynyt edes nousemaan sängystä,
jalat ei kantaneet.
Toivoin vain, että kaikki olisi jo loppunut.

Kaikki haluavat tulla muistetuksi...
Mulle kuitenkin riittää,
että mää jäisin elämään edes yhden mieleen.
Koska loppujen lopuksi me kaikki kuollaan.
Ennemmin tai myöhemmin.

Ikuisuuksia on liian eri pituisia.
Ja joskus ikuisuuskin päättyy.
Entä jos se on tänään?
Tai huomenna?

JOTEN KERTOKAA LÄHEISILLENNE KUINKA TÄRKEITÄ HE OVAT,
he kun eivät aina kerro kaikkea....

Kuinka helppoa on vedättää ihmisiä?

En aikonut ikinä tulla tähän pisteeseen.

Että saa ahdistuskohtauksen aina kun joku kävelee käytävällä,

käytävällä joka johtaa kohti mun huonetta.

ANNA MUN JO SAATANA OLLA!

En alua mihkään Hämeenlinnaan,

haluan olla vain kotona ja itkeä.

Mutta oon juurikin sellainen tyttö,

joka viettää tunteja itkien.

Mutta kuitenkin pyhin kyyneleet,

ja meen ulos, 

pakottaen hymyn huulille.

Ihankuin mitään ei ois koskaan tapahtunutkaan.

En jaksa enään esittää.

Mukavaa, kun kaikki on silleen "onneks voit paremmin".

Koska totuus on aivan toinen.

Olen entistä huonompi,

rumempi,

surkeampi.

En vain jaksa enään oikaista virheitä,

mulla ei ole voimia siihen.

Ei ole mun ongelma.

Enkä aio muille enään tätä jakaa.

Etenkään kasvotusten.

Hyvä että edes täällä enään.

Mitä helvettiä mää teen?

Onneksi edes V voi paremmin,

hänen ei tarvitse kuulla tästä.

Kunhan hän vain parantuisi <3

Kuule mun toive, mä haluan pois

"Kuule mun toive, mä haluan pois,

eikö aikani täällä jo ois?

Tahtoisin lähteä kuin sotilas,

terveisin tuntematon potilas"

Tää tauti on vieny multa järjen, 

vaikka oon yrittäny vastaan taistella.

En oo tehny koko viikonloppuna muuta kuin

itkenyt sängyssä, kattonut leffoja

ja syönyt pahaan oloon.

Voin niin huonosti henkisesti että oksettaa.

Kaikki kaatuu saatana päälle,

juurikun asiat olivat edes joten kuten kunnossa,

niin yllätysyllätys kaikki kaatuu taas.

Aioin viiltää mielen rauhoittamiseksi,

mutta ei saatana kun kaikki hyvät terät ja

puukot on piilotettu.

Saksilla ei paskaakaan saa,

harppiki on vähä kyseenalane ku 

se sattuu mut ei saatana tuu ees verta.

No harpilla sitten pikkasen raaputtelin.

Huomenna taas aika psykiatrille, 

en tiedä mitä sillekki pitää selitettä...

En haluis puhua...

Oispa jo ne lääkkeet, sais jäädä niihi koukkuun.

Viinaa, tarvitsen viinaa

Miten aina, kun on saanut edes jotenkin asiat ruotuun, miten kaikki aina särkyy?

Missä on vika, miksi en kelpaa enään? 

Tai olenko kevannut alunperinkään?

Eilen olin kavereiden kanssa eräällä koululla.

Poikaystäväni meinasi joutua osastolle, kaikki kaatuu päälle.

Suomessa ei oo resursseja hoitaa meitä kuntoon.

Onneksi V voi käydä yksityisellä.

En  ole tänään noussut kuin kerran sängystä, 

tähänkin syy oli ruoan hakeminen.

Muuten olenkin makoilut sängyssä.

En vain jaksa, haluisin hakee puukon...

Vetää aivan täysillä ranteet auki...

Mutta muutenkin yritetään jo osastopaikkaa.

Ei mua paina lupaukset siitä et lopettaisin,

ainut miks en tee sitä nyt on et äiti tarkistaa kuitenkin 

huomenna noi ranteet, ennenkun lähden kouluun.

Tarkastuksen jälkeen voinkin huoletta taas viiltää.

Toisaalta sen voisi tehdä heti.

Kaikki kaatuu muutenkin jo tarpeeksi päälle.

Ketään ei ole estämässä, olen vapaa...

En tiiä haluunko enään parantua.

Halu siihen on vaan no kadonnut.

Ei oo enään minkäänlaista halua mihkään.

Pääsispä pois täältä.

Mietin viiltelyä, itsemuraa ja lääkkeitä.

On paljon hyviä keinoja.

Tällä kuvalla on kaks merkitystä...

En enään jaksa

En enään jaksa tätä elämää...

Masentaa, ahdistaa ja vituttaa.

Jäätiin äsken myös yövahdille kiinni

matkalla tupakalle :D

En osaa enään muuta kuin rikkoa asiat.

Elän sumussa ja en jaksa mitään.

Ainut mitä haluan on käpertyä kainaloon

teekuppi kädessä, ihan rauhassa.

Ilman ylimääräisiä ihmisiä,

ilman ahdistusta porukassa olemisesta.

Oon saanut liian monta paniikkikohtausta tänään, ahdistus on piinannut koko ajan.

Voisko tää vain loppua, voisko nää vitun

pelot väistyä, ahdistus kaikota.

Toisinsanoen voisinko kuolla,

se on ainut tapa saavuttaa mielenrauha.

Vainoharhaisuuteni kasvaa ja kasvaa.

THIS IS THE END

Anteeksi

Anteeksi, että ajattelin tappaa itseni tänään.
Anteeksi, että ajatukseni ei edes toteutunut.
Anteeksi, että olen paska ihminen.
Anteeksi, että olen olemassa.

Ei näy toivoa, ei

Tää päivä oli aivan hullu. 

Oon vaan maannut sängyssä ja itkenyt.

Monta tuntia, koko aamun.

On niin saatanan sekava ja epätodellinen olo.

Ahdistaa huominen koulu, en tuu pystymään tähän.

Musta EI tule ylioppilasta, en pysty siihen. 

Oon pettyny itteeni.

Jäin tänään porukoille kiinni viiltelystä.

Ikinä ennen en oo kiinni jäänyt,

mutta äiti soitti jollekkin neuvoja ja sano

et terkkarille pitäs mennä puhumaan.

Ei auta semmoteet.

Isin ainut kommentti oli tohon et

"Onks niin helvetin hienoo tehä tota, luuleks olevas kovakin?"

Ehei, teen sitä koska mulle ei anneta vaihtoehtoja.

Vihaan mun elämää.

Kaiken lisäks jos noi sanoo jotai pappalle

tai alkaa muille aikusille valittaa yhtään enempää...

Aattelin siinä tapauksessa karata vittuun täältä.

En rupee katteleen yhtään valitusta.

Osastollekkin soitettiin, ilmesesti joudun sinne.

Jos en keksi jotain kummallista keinoo kiertää sitä.

Tarvitsisin lämpöisen käden, johon tarttua

MÄ OON LOPPU.

Mulla ei ole enään yhtäkään syytä elää.

Ei mitään tavotetta, en saa nautintoa mistään.

En vaan enään jaksa tätä. 

En olotilaani, en päiviä, enkä ollenkaan koko elämää.

Kotona ahdistaa, koulussa ahdistaa, vapaa-aikakin (joka ei edes 

tunnu vapaa-ajalta, eikä sitä oikeastaan edes ole) on ahdistavaa.

Kaikki masentaa, ahdistaa, väsyttää. Eihän tässä ole järkeä.

Miksi ponnistella, kun ei sillä kuitenkaan saavuta yhtikäs mitään.

Olen ollut joskus suhteellisen sosiaalinen, olen ollut iloinen kaikkien kaveri.

Nykyään mulla on vain pari ystävää, enkä viitsi enään samoja henkilöitä rasittaa.

Rasittaa samalla paskalla, millä olen rasittanut jo vitusti liian kauan.

Nykyään en voi, pelkään että mut hylkää ne viimeisetkin ihmiset.

Viimeiset ihmiset, jotka pitävät mut elämässä kiinni. 

Mulla ei oo varaa menettää enään ketään, ei itseni lisäksi.

Haluan olla hyväksytty-ja että minusta välitetään.

Pelkään että mut petetään, hylätään. Taas...

En enään tiedä mistä masennukseni johtuu. Pakkomielteisesti vältän itkemistä, 

en jaksa enään.

Mieleeni on painunut se, että heikot itkvät, en halua olla heikko, en tahdo.

Kuitenkin nyt olen heikompi kuin ikinä ennen. 

En jaksa enään nousta sängystä, en jaksa mennä sille saatanan psykiatrille.

Mikään ei voi pelastaa mua. Tai on yksi ihminen joka siihen pystyy.

Kuitenkin tämä henkilö on itse niin paskassa jamassa, että en enään sano sille mitään.

Antaa hänen tilanteen parantua, ei mulla niin väliä ole.

Kunhan hän on elossa ja turvassa.

Minä aion olla meistä se vahva, minun on pakko. 

Pakko pitää toinen pystyssä, jotta hän voi sitten elää mahtavan elämän.

Kuuluin minä siihen sitten, tai en.

Se ei ole merkityksellistä.

Minun piti olla erilainen tyttöystävä, minun piti olla parempi ja tukea.

Kuitenkaan minä en enään jaksa olla se tukija, olen se kuitenkin.

On aika surkuhupaisaa, että minä aina tuen kaikkia.

Kuitenkin kun minä tarvitsisin apua, hah mut on unohdettu.

Kaikki uhraukset on valunut hukkaan.

No ei se mitään. Ei se ole tärkeää.

Olen tottunut tuollaiseen käytökseen.

Luotan aina vääriin ihmisiin.

Kun minulla on tilanne päällä,

kaikki näyttää mulle että miks mun ei ois pitäny luottaa keneenkään.

Kaikki aina jättävät mut.

Mutta ei se mitään, siihen tottuu.

Ei vain saisi luottaa.

En halua enään tuskaa, en rikkinäistä sydäntä.

Kuitenkin pahasti näyttää siltä että niin käy.

Taas kerran.

Kuljen sumuista polkua syvemmälle kuin kukaan milloinkaan. 

Jokaikinen ilta pelkään seuraavaa päivää.

Huomaan, miten paljon yksinäisyys voikaan satuttaa.

Kyyneleet ovat kauan sitten kuivuneet poskilleni,

enään en pysty itkemään.

Olen yrittänyt löytää onnea kaikkialta,

pienimmästäkin kivenkolosta, kuitenkaan koskaan sitä löytämättä.

Pelkään yksinäisyyttä ja sen tappavaa voimaa.

Jokaista piinaavaa yötä seuraa uusi päivä.

Ja jokainen päivä on samanlainen, mikään ei koskaan muutu.

Minä tahdon pukeutua valmiiksi surupukuun, vannoen oman elämäni loppua.

Iltaisin näen itseni kuolleena, viikatemiehen alaisena.

Tuntematon henkilö, henkilö jolla ei koskaan ollut väliä.

Näen myös hautajaiset, joissa kukaan ei itke.

Kukaan ei jää kaipaamaan.

Millainen minun pitäisi olla, että hyväksyisitte minut?

Istun yksin pimeässä, tietyllä kivellä.

Sillä samaisella kivellä olen istunut monet kerrat, 

itkemässä pahaa oloani.

Seuraten tähdenlentoja toivoen, 

että  vihdoin löytäisin oman paikkani.

Sinä päivänä koulussa sinä astelit luokseni.

Olit hieman säikky, pidin sinua ehkä jopa outona.

Rohkenit kuitenkin tulla luokeni, yhä uudelleen ja uudelleen.

Mietin mitä halusit, miksi olit siinä.

Etkö tiennyt, että minulla ei enään ole toivoa?

Kuitenkin tutustun sinuun, ja sinä taisit rakastua minuun.

Tyttöön, jolla ei ole merkitystä.

Tyttöön, joka on näkymätön, josta kukaan ei välitä.

Tyttöön jota kukaan ei halua ottaa suojatiksensa.

Mutta sinä otit.

Samalla pelastit heikon ja hauraan sieluni,

otit osan taakasta, mitä en enään itse olisi jaksanut kantaa.

Pelastit minut pimeältä tieltä, joka olisi johdattanut minua entistä

sykempään ja varjoja täynnä olevaan maailmaan.

Ollen ainoa valoni pimeässä.

Lopulta minäkin opin rakastamaan sinua.

Enkä aio enään päästää irti.

Miten menee?

Tää päivä on ollut ihan suhteellisen hyvä.

Ainut vain, että epätoivo kytää jälleen tuolla sisässäni, se odottaa mahdollisuutta

päästä ulos. Jotta voisin jälleen viiltää.

Mitä syvemmälle, sitä parempi.

Verta, verta. Tahdon vain sen pahan veren ulos.

Jos se auttais ees vähän.

Mutta ei, en voi tehdä niin.
En voi pettää lupaustani. Taas.
En kestä enään mun perhettä.
En kestä itseäni.
Mitä helvettiä oon tehnyt,
että ansaitsen tän kaiken...

Mun tekis mieli lopettaa tää kaikki.
Käpertyä syliin, jäädä siihen itkemään.
Kun itkut ois itketty, kävelisin tyynesti ja onnellisena
läheiselle sillalle jonka alla kulkee juna.
Hyppäisin alas, ja juna viimeistelisi kuolemani.
Jos en ois onnistunu hypätessä,
juna huolehtis etten jäis nauriiksi.

Kerran täällä eletään, eiks vaan?
Ehkä elämää ei oo vaan tarkotettu kaikille.
Jättäisin viestin niille, ketkä sen ansaitsisi.
Pyytäisin anteeksi heikkouttani.
He ansaitsisivat kuulla totuuden,
karun ehkä. Mutta totuus se on kuitenkin.

Mulle ei enään riitä viiltäminen.
Olen siihen niin turtunut, väsynyt taistelemaan.
Kuitenkin mua pelottaa, entä jos häviän tän taistelun elämästä ja kuolemasta?
Toisaalta kuolema voisi kyllä olla parempi vaihtoehto.
Kun on luuseri ja pelkuri jo eläessään,
ei enään haittaa kulkea samaa rataa myös kohti kuolemaa.

Pelottaa huominen, oon saanut tänään liian monta ahdistuskohtausta,
liian monta minuuttia ahdistuneena.
En usko enään itsekään että mut saatais kuntoon.
Se ei vain oo mahdollista.
No huominen psykonkäynti saa ehkä olon paremmaksi.
Tai sitten ei...