MÄ OON LOPPU.
Mulla ei ole enään yhtäkään syytä elää.
Ei mitään tavotetta, en saa nautintoa mistään.
En vaan enään jaksa tätä.
En olotilaani, en päiviä, enkä ollenkaan koko elämää.
Kotona ahdistaa, koulussa ahdistaa, vapaa-aikakin (joka ei edes
Kaikki masentaa, ahdistaa, väsyttää. Eihän tässä ole järkeä.
Miksi ponnistella, kun ei sillä kuitenkaan saavuta yhtikäs mitään.
Olen ollut joskus suhteellisen sosiaalinen, olen ollut iloinen kaikkien kaveri.
Nykyään mulla on vain pari ystävää, enkä viitsi enään samoja henkilöitä rasittaa.
Rasittaa samalla paskalla, millä olen rasittanut jo vitusti liian kauan.
Nykyään en voi, pelkään että mut hylkää ne viimeisetkin ihmiset.
Viimeiset ihmiset, jotka pitävät mut elämässä kiinni.
Mulla ei oo varaa menettää enään ketään, ei itseni lisäksi.
Haluan olla hyväksytty-ja että minusta välitetään.
Pelkään että mut petetään, hylätään. Taas...
En enään tiedä mistä masennukseni johtuu. Pakkomielteisesti vältän itkemistä,
en jaksa enään.
Mieleeni on painunut se, että heikot itkvät, en halua olla heikko, en tahdo.
Kuitenkin nyt olen heikompi kuin ikinä ennen.
En jaksa enään nousta sängystä, en jaksa mennä sille saatanan psykiatrille.
Mikään ei voi pelastaa mua. Tai on yksi ihminen joka siihen pystyy.
Kuitenkin tämä henkilö on itse niin paskassa jamassa, että en enään sano sille mitään.
Antaa hänen tilanteen parantua, ei mulla niin väliä ole.
Kunhan hän on elossa ja turvassa.
Minä aion olla meistä se vahva, minun on pakko.
Pakko pitää toinen pystyssä, jotta hän voi sitten elää mahtavan elämän.
Kuuluin minä siihen sitten, tai en.
Se ei ole merkityksellistä.
Minun piti olla erilainen tyttöystävä, minun piti olla parempi ja tukea.
Kuitenkaan minä en enään jaksa olla se tukija, olen se kuitenkin.
On aika surkuhupaisaa, että minä aina tuen kaikkia.
Kuitenkin kun minä tarvitsisin apua, hah mut on unohdettu.
Kaikki uhraukset on valunut hukkaan.
No ei se mitään. Ei se ole tärkeää.
Olen tottunut tuollaiseen käytökseen.
Luotan aina vääriin ihmisiin.
Kun minulla on tilanne päällä,
kaikki näyttää mulle että miks mun ei ois pitäny luottaa keneenkään.
Kaikki aina jättävät mut.
Mutta ei se mitään, siihen tottuu.
Ei vain saisi luottaa.
En halua enään tuskaa, en rikkinäistä sydäntä.
Kuitenkin pahasti näyttää siltä että niin käy.
Taas kerran.
Kuljen sumuista polkua syvemmälle kuin kukaan milloinkaan.
Jokaikinen ilta pelkään seuraavaa päivää.
Huomaan, miten paljon yksinäisyys voikaan satuttaa.
Kyyneleet ovat kauan sitten kuivuneet poskilleni,
enään en pysty itkemään.
Olen yrittänyt löytää onnea kaikkialta,
pienimmästäkin kivenkolosta, kuitenkaan koskaan sitä löytämättä.
Pelkään yksinäisyyttä ja sen tappavaa voimaa.
Jokaista piinaavaa yötä seuraa uusi päivä.
Ja jokainen päivä on samanlainen, mikään ei koskaan muutu.
Minä tahdon pukeutua valmiiksi surupukuun, vannoen oman elämäni loppua.
Iltaisin näen itseni kuolleena, viikatemiehen alaisena.
Tuntematon henkilö, henkilö jolla ei koskaan ollut väliä.
Näen myös hautajaiset, joissa kukaan ei itke.
Kukaan ei jää kaipaamaan.
Millainen minun pitäisi olla, että hyväksyisitte minut?
Istun yksin pimeässä, tietyllä kivellä.
Sillä samaisella kivellä olen istunut monet kerrat,
itkemässä pahaa oloani.
Seuraten tähdenlentoja toivoen,
että vihdoin löytäisin oman paikkani.
Sinä päivänä koulussa sinä astelit luokseni.
Olit hieman säikky, pidin sinua ehkä jopa outona.
Rohkenit kuitenkin tulla luokeni, yhä uudelleen ja uudelleen.
Mietin mitä halusit, miksi olit siinä.
Etkö tiennyt, että minulla ei enään ole toivoa?
Kuitenkin tutustun sinuun, ja sinä taisit rakastua minuun.
Tyttöön, jolla ei ole merkitystä.
Tyttöön, joka on näkymätön, josta kukaan ei välitä.
Tyttöön jota kukaan ei halua ottaa suojatiksensa.
Mutta sinä otit.
Samalla pelastit heikon ja hauraan sieluni,
otit osan taakasta, mitä en enään itse olisi jaksanut kantaa.
Pelastit minut pimeältä tieltä, joka olisi johdattanut minua entistä
sykempään ja varjoja täynnä olevaan maailmaan.
Ollen ainoa valoni pimeässä.
Lopulta minäkin opin rakastamaan sinua.
Enkä aio enään päästää irti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti