Mua pelottaa. Ja paljon.
Mua pelottaa, et en tuu selviämään tätä vuotta.
Mua pelottaa, että antaudun lopullisesti.
Mua pelottaa, että menetän loputkin mulle tärkeet ihmiset.
Mun tekis mieli vetää taas ranteet auki, ei sillä kuitenkaan oo mitää väliä.
Haluun verta, syvii viiltoi, tikkejä.
Jos ei tiedä, en usko et kukaan tajuaisi mun olevan oikeesti kuoleman partaalla itseni kanssa.
Mun vaatteista ei huomaa masennusta, en pukeudu mustaan, pukeudun itseasiassa suht. värikkäästi.
En anna epätoivoni paistaa silmistäni, joten suru ja loputon kuilu ei loista silmistäni.
Ruokahalukaan ei ailahtele kovin paljoa, eikä paino ole noussut/laskenut rajusti. Ei niin, että
siitä voisi päätellä yhtään mitään.
Kuljen mielessäni pimeää metsätietä, yksin. Edes pöllö ei huhuile siinä metsässä.
Kaikki on kuoleman hiljaista. Minua ympäröi sakea sumu.
Kaikki ympärilläni on tummaa ja utuista. En saa selvää reitistä, jota kuljen.
Olo on kuin olisin unessa, tistelen kuitenkin selvittääkseni mikä on totta ja mikä vain unta.
En jaksaisi enään liikkua tätä sumuista tietä. En usko siellä kuitenkaan olevan mitään, ei minua varten.
Haluaisin luovuttaa, mutta yhteiskunta, ystävät ja lukio pakottavat minut nousemaan joka aamu sängystä.
Jos nyt pysähdyn, sumu nielaisee minut lopullisesti. Minusta ei jää mitään jäljelle. Ulkopuolisen silmin
jatkan samaa utuista reittiä niin kauan, että tuhoutumiseni ei ole enään minusta kiinni.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti